Seniorikodin inva-vessassa

Tervehdys täältä Naapurivaaran seniorikodin Inva-vessasta. Ei tarvitse pelästyä, en ole invalidisoitunut. Ajattelin vain käyttää tilaisuuden hyväkseni ja valikoin tämän vessan koska näissä Inva-vessoissa on mukavasti kahvat helpottamassa pytylle käymistä ja pytyltä nousemista. 

Tulin tänne seniorikotiin tervehtimään tätiäni, joka viettelee täällä ansaittuja eläkepäiviä. Päivät sujuvat leppoisasti sängyssä maaten ja syöden. Siinäpä ne tärkeimmät.

Päivään tuovat jännitystä sellaiset asiat kuten, onko lounaaksi tarjottava sose lusikalla syötävää vai pillillä imettävää. Hampaat kun on menneet, ei paljoa näkkäriä voi rouskuttaa.

Toinen jännityksen aihe täällä on -- siitä itse asiassa täällä mummeli lyövät keskenään vetoa – kuka heittää ensimmäisenä lusikan nurkkaan. Oikein arvannut saa muiden päivän diapami annokset. Tätini alkaa olla jo aika haka arvaamaan. Hänelle onkin muodostunut huoneensa pöytälaatikkoon aikamoinen arsenaali pillereitä. Sillä määrällä voisi käydä jo kauppaa paikallisten pilleritrokareiden kanssa. Mutta ei tätini onneksi sellaiseen halua sotkeutua. Omien sanojensa mukaan hän pitää pillerireserviä siitä syystä, että jos tulee tarve ottaa kohtalo omiin käsiinsä, on sitten mitä käyttää. Ei tätini ole luovuttaja tyyppi. Hän on vain realisti kun vierestä päivittäin tätä kalmarallia seuraa ja näkee samalla kaikenlaisia kohtaloita.

Kerran hän on omien sanojensa mukaan harkinnut koko pilleriarsenaalin nappaamista kitusiinsa, mutta se ei suinkaan johtunut oman voinnin merkittävästä heikkenemisestä, vaan siitä, että joutui tuolloin jakamaan huoneen toisen kohtalotoverin kanssa.  Tämä taas oli fanaattinen Salattu elämät sarjan seuraaja. Kolmatta kuukautta täti joutui niitä päivittäin väkipakolla seuraamaan, ja naapuri vielä nauhoitti VHS:älle kaikki jaksot, että pääsi niitä katsomaan yhä uudestaan ja uudestaan. Silloin tädillä kävi lähellä, ettei päättänyt päiviään. Tai naapurin päiviä. Onneksi kohtalo puuttui peliin ja eräs liian jännittävä Salkkareiden jakso aiheutti naapurille sydän infarktin. Rauha hänen sielulleen, ja tädin hermoille.

Nyt alkaa hiljalleen kuulua tuolta oleskelutilasta pianon ääni. Siellä on kohta alkamassa yhteislauluhetki. Se on jännää että vuodesta toiseen nuo ikivihreät elämää juoksuhaudoissa ja Liljankukka ovat edelleen suosituimmat kappaleet näissä lauluhetkissä. Luulisi että väen vanhetessa alkaisi enemmän tulla toiveita laulaa Led Zeppelinia tai Bob Dylania. Ehkä sitten joku päivä. Tosin näille asukkaille on varmaa ihan sama mitä veisaavat. Kaikilla on jonkin asteinen Altzhaimer, hyvä kun muistavat oma nimensä. Jokainen päivä on siis uusi mahdollisuus. Kirjaimellisesti.

Eli laulusta päätellen on aika alkaa suunnittelemaan poistumista tästä laitoksesta. Ja – kas, täältä näemmä on päässyt vessapaperi loppumaan. - No, ei se mitään. Ovat laittaneet kätevästi tänne tällaisen soittokellon. Narusta vetämällä saa varmaan huonepalvelun paikalle. Ja niin -- täällähän on kaikilla vankkaan kokemusta, joten noinkohan saisin vielä pyyhkäisyn talon puolesta.

Eli minäpä teenkin niin että kun hoitaja saapuu, niin kerron hänelle että olisi aika pyyhkäistä.